keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Ansionsa vai valintansa mukaan?

Kaksi vuotta sitten Nainen eli pimeintä painajaistaan. Lastenisän vetäydyttyä tavalleen uskollisesti päineen kaikkineen pensaaseen, Nainen remontoi yhdessä rakennettua ihanaa puutaloa isänsä kanssa. Iltaisin, aina kun opiskeluiltaan, harjoitteluiltaan ja lastenhoidoltaan ehti. Saumasi vessan kaakeleita ja maalasi. Teki ihanasta talostaan vielä ihanampaa jollekin toiselle.
Lastenisä jätti Naisen totaalisesti pulaan. Eihän se hänelle kuulunut mitä taloon jäi. Nainen saisi kernaasti hoitaa ylimääräiset tavarat ja huonekalut. Rikkinäisen pesukoneen. Puuttuvat listat. Oman lisähuolensa toivat loputtomat riidat. Lapsista, rahasta, Lastenisän aivoista, jotka valahtivat vyötärön alapuolelle kuin laihan miehen kravatti yllättävän aivastuksen seurauksena. Tai ne mitään riitoja olleet, silkka sota kivääreineen ja kranaatteineen. Eikä siinä sodassa ollut voittajia. Vain häviöiden määrä laskettiin. Vain kivulla oli merkitystä.
Ollessaan niin ahtaalla kuin ikinä, Nainen ajatteli; Vielä sinä ansiosi mukaan saat. Vielä sinä kidut kurjuudessasi ja silloin minä nauran. Minä viimeksi nauran.

Kaksi vuotta myöhemmin voisi sanoa Lastenisän saaneen ansionsa mukaan. Vai onko se ansio ensinnäkään? Ansaitsemmeko me täällä epäonnea pahoilla teoillamme, tai vastaavasti onnea hyvyydellä? Näin ollenhan maailma olisi sangen suoraviivainen. Paha saisi palkkansa jo ennen Isojakoa hyviin ja vähemmän hyviin. Miksi maailmankaikkeus olisi päättänyt rankaista juuri Lastenisää jälkeläistensä henkisestä hylkäämisestä. Kun lapset eivät enää sopineet uuteen elämään, siihen jossa Mustasurma saneli tapaamiset, puhelut ja sääteli mikä on tarpeeksi ja mikä liikaa. Maailmankaikkeus, Universumin Kohtuullistamiskomitea, Mr. Murphy. Samapa tuo. Lastenisä sai lopulta juuri sitä lajia, josta tilauksen laittoi.
Mitäpä miettii Nainen, kylliksi kaukana maksimaalisesta kurjuudestaan. Kun takana on valoton päivä ja loputon yö, jolloin uni ei armahtanut. Eipä paljon muuta, kuin että missä se vahingonilo on? Missä voitonriemu, kohtuullisuuden kokemus, aito ilo toisen epäonnesta? Ei missään. Niitä ei ole.

Lastenisä soittaa, romahtaa itkuun. Nojaa Naiseen. Eikä Naisesta tunnu miltään. Korkeintaan kurjalta. Korkeintaan siksi, että ei elämä saisi näin tehdä, edes Lastenisälle. Eivät ihmiset ole vain hyviä tai läpeensä pahoja. Siihen väliin mahtuu koko skaala. Lastenisä, Nainen, koko Tellusta kyntävä sisaruskatras väriin tai uskontoon katsomatta.
Jokaisessa parisuhteessa on kaksi ihmistä. Jokaisella kahdella ihmisellä on oma versionsa tarinasta. Ihmisen vapaa tahto ulottuu länsimaiseen tapaan solmia liitto ja pysyä yhdessä. Lopultakin, vain omasta tahdosta.
Se mitä Lastenisä teki, oli väärin. Kohteli väärin jo kauan ennen kuin Mustasurma makasi Naisen puolta sänkyä. Nainen olisi kuitenkin voinut lähteä vuosia sitten ja säästyä paljolta mielipahalta. Vaan ei lähtenyt. Tämän tunnustaminen on avain ymmärrykseen. Avain anteeksiantoon. Että tämä kaikki oli kuitenkin minun valintani tässä liitossa. Kukaan ei vaatinut ase ohimolla jäämään. Kukaan ei lopulta vaatinut uhrautumaan. Itsepä kruunuani kiillotin. Niin. Ihmiset eivät ole vain hyviä tai läpeensä pahoja. Väliin mahtuu koko skaala.

Miten helppoa on aina syyttää muita omista valinnoistaan. Sekin on näet valinta, että ei tee mitään. Että kaikki vain tapahtuu minun katsoessa sivussa. Että en ottanut sitä mikä minulle kuului. Kun tärkeintä olisi kysyä, miksi en ottanut sitä mikä minulle kuuluu?
Jokaisessa onnettomassa liitossa löytyy syitä jäädä. Lapset. Yhteinen asuntolaina. Sukulaiset, toimeentulo, työ, joulut ja kesälomat. Aina on parempia syitä kuin kysyä, miksi minä oikeasti jään? Mitä minä saan ja toteutan jäämällä. Odottamalla. Seisomalla jonossa, joka ei koskaan liiku. Mikä minua estää ottamasta sen mikä minulle kuuluu?  
Siksi pahasti Naisen korvaan sorahtaa kun Lasten isä tiuskahtaa; ”Sen ämmän takia multa menee kaikki”. Onko siis syy Mustasurman, kohtalon, tähtien, Luojan vai Lastenisän joka meni pässinä narussa? Voiko jokin houkutella meidät uhreiksi, saada meidät tekemään vastoin itseämme, arvojamme, kaikkea mihin uskomme? Mikä pelottavinta, entä jos se jokin onkin meissä itsessämme? Siinä menee kaikki hyvät syyt ja selitykset. Muiden niskoille langetetut.

Kaksi vuotta sitten Nainen eli pimeintä painajaistaan. Ensimmäinen eronjälkeinen joulu tulossa. Talo myynnissä. Elämä ahtaalla. Voi jos joku olisi silloin Naiselle kertonut, miten onnellinen hän vielä joskus tulee olemaan. Keskeneräinen varmasti, mutta onnellinen. Pienistä asioista. Pienestä perheestään. Arjesta. ihmisistä ympärillään. Miten Lasteisä saa ansionsa mukaan ja enemmän. Voi jos joku olisi silloin sen kertonut. Ehkä kertoikin. Mutta silloin kun kipu on kovin, ei sellaista kuule. Että joskus vielä helpottaa, sillä siihen on niin pitkä matka. Loputon matka.

Lastenisältä menee todella huonosti. Onko se sitten oikein vai väärin, mene ja tiedä. Mutta sen verran ilkikurinen Universumin Kohtuullistamiskomitean Avioerovastaava on, että antoi Lastenisälle yhden ihmisen joka vakuuttaa että tulet vielä olemaan onnellinen. Että joskus vielä helpottaa. Pitää vain uskoa ja toivoa kyllin.
Ja kaikista maailman ihmisistä tämä joku on Nainen.




7 kommenttia:

  1. Ei voi muuta kuin ihmetellä taitoasi kirjoittaa. Olen aidosti ihastunut lukemaani. Osaat todella pukea ajatukset sanoiksi. Jatka samaa ja mieluiten mahdollisimman pitkään. Kiitän ja kumarran.

    VastaaPoista
  2. Oman eron tunnekuohuissa löysin erotarinoita blogisi ja sieltä jatkoin matkaani tänne. Et uskokkaan kuinka paljon voimaa olen kirjoituksistasi saanut. Niin monet asiat ovat olleet juuri se, mitä itse tunnen ja ajattelen, mutta en ole osannut pukea sanoiksi. Olet upea, vahva NAINEN. Toivon sinulle ja lapsillesi kaikkea hyvää, ja oikein ihanaa joulua. Itsellä ensimmäinen joulu ero jälkeen edessä ja kyyneleet tuli silmiin, kun luin tämän viimeisimmän kirjoituksen. Vielä minäkin tulen olemaan onnellinen.
    Kiitos Sinulle, kirjoitat upeasti <3 -Minna-

    VastaaPoista
  3. Hieno kirjoitus, hieno tapa kirjoittaa :) Aivan kuin oikea kirjailija. Ja hyvaa pohdintaa, paljon ajateltavaa...

    VastaaPoista
  4. Niin, kunpa aina muistaisi tuon, että vain minä yksin vastaan omista teoistani. Ja että juuri se tekemättä jättäminenkin on teko. Nainen ei riemuitse voitontahtoisesti, kun lohduttaa Lastenisää, vaan on upeasti kasvaneena asian yllä. Tämä lukija ei ole vielä kasvussaan niin pitkällä, olen kyllä vahingoniloinen; siitäs sai, juuri mitä tilasi.
    Kiitos sinulle taas Nainen, näytit, että tuhkastakin on mahdollisuus kasvaa. Ihan voittajaksi asti. Ja minulle olet kyllä jo ihka oikea kirjailija <3

    VastaaPoista
  5. Katkeruuteen ei todellakaan kannata jäädä asumaan. Ja kaikkia meitä saa vuoronperään muistuttaa, että parempia päiviäkin tulee. Parasta tarinassa on se, että huomaa sinun päässeen roimasti eteen päin omalla tielläsi.

    Katkeruus ja kauna ruokkivat itse itseään. Anteeksiantaminen parantaa etenkin oman mielen!

    VastaaPoista
  6. Löysin vasta tänne sinun uuteen blogiisi ja täytyy yhtyä edellisiin kommentoijiin: hieno kirjoitus! Mietin jo silloin blogisi alkuaikoina, että ex-miehesi ei tule tästä selviämään kuivin jaloin. En tietysti toivo pahaa kenellekään ihmiselle, mutta en voi sille mitään että lukiessani tuli tunne jonkinlaisen kosmisen oikeudenmukaisuuden olemassaolosta. Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
  7. Tässä kirjoituksessasi on jotain mikä puhuttelee minua. Kerta toisensa jälkeen.

    Kiitos.

    VastaaPoista