sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Eronneen synninpäästö


Erään isolevikkisen lehden yleisönosastolla oli taannoin kirjoitus joka sai Naisen takahampaiden amalgaamipaikat kuumenemaan. Pääsääntöisestihän mielipiteet eivät juuri lotkauta Naisen maailmankuvaa, sillä ne kertovat lopulta vain kyseisen henkilön suhteesta kypsyys- nimiseen sanaan. Tämä mielipide kuitenkin teki niin.
Kirjoitus meni tiivistettynä näin; on turha etsiä syitä lasten pahoinvointiin mistään muualta, kuin vanhempien avioerosta. 
 

Päihteet, väkivalta, alistaminen, tunnekylmyys, kurittaminen, mielenterveysongelmat, narsismi, kulissiliitot, riidan ääniin nukahtaminen, huoli ja pelko. Mikä tahansa näistä, kunhan lapsen ei vain tarvitse kokea eroa. Amen.

Vanhempien ero koskettaa joka vuosi kolmeakymmentätuhatta lasta. Melkoinen pahoinvointipommi siis. Yhden vanhemman perheitä oli vuonna 2010 Tilastokeskuksen (Väestö 2011) mukaan 117 782, joista isä ja lapsi -perheiden osuus oli 15 836 eli 13.4 %. Kaikista lapsiperheistä yhden vanhemman perheitä on 20,2 %. Lapsia näissä perheissä on hieman yli 180 000. Uusperheitä oli 53 584”. (Pätkä poimittu yhden vanhemman perheiden nettisivuilta) Turha kuvitella, että nämä lapset ovat kaikki syntyneet yhteiskunnan alimpaan kastiin. Ovat jo valmiiksi köyhiä, asuvat ongelmalähiössä ja tietävät miten helpottavaa on perjantai-iltana kun poliisi vie isin. Joukossa on perheitä kaikista ammattiryhmistä, aatesuunnista ja ikäluokista. Päihdeongelma voi koskettaa aivan yhtä lailla raudoittajan kuin professorin perhettä. Silti, korostaen ja alleviivaten, erolapsesta tulee Se Yksinhuoltajan Lapsi ja lähivanhemmasta Se Yksinhuoltaja.

Yksinhuoltajan lapsi pärjää muita huonommin. Sairastelee enemmän, joutuu helpommin onnettomuuksiin, kouluttautuu vähemmän tai lopettaa opinnot kokonaan. Tekee rikoksia, käyttää päihteitä, elää tuilla ja saa Elämän Suurajossa rikkinäisen keltaisen muovilapion, jolla saa lapioida kuraa kunnes kohtalo toisin päättää. Niin tai mutsi muuttaa yhteen sen jannun kanssa, joka lyö perjantaisin kympin kouraan ja sanoo ”käy kioskilla, älä pidä kiirettä takaisin”. Silloin yksinhuoltajan lapsi pääsee nousemaan loka-asteikolla vähän paremmalle portaalle, uusperheelliseksi.

Entäs se yksinhuoltaja sitten? No, kaikkihan ne nyt tietävät.

Surullista. Kapeakatseisuus siis. Ja valitettavasti idättää sisällään myös totuuden siementä. Yksinhuoltajaäidit ovat kaksi kertaa useammin työttömiä, kuin puolisoäidit. Työttömyys tarkoittaa köyhyyttä, köyhyys kokonaisvaltaista ahdinkoa ja keitto onkin kertakäyttölautasta vaille valmis tarjoiltavaksi. Suuremman avioeroriskin perheet eivät yllättäen olekaan niitä joilla menee jo lähtökohtaisesti huonommin, sillä yhden vanhemman perheissä on tilastollisesti enemmän erityistarpeisia lapsia. Ja tämä ei ole seuraus erolle vaan syy sille. Muita eroriskiperheitä ovat monikko-, sijais- ja adoptioperheet. Yllättävää eikö? Korkea riski ei tietenkään tarkoita, että nämä perheet eroaisivat, mutta riski on riski kuitenkin.

Nainen oli keskiluokkainen, keskituloinen ja kaikin tavoin marginaalien puolivälissä. Lausuttuaan kohtalonsa sinetöineet sanat ”mä tahdon erota” hän putosi ryminällä stereotypiaportaikon alapäähän. Ja sinne jäi.

Onhan se tavallaan tottakin. Naisenkin tarina löytyy näet tilastoista. Hänenkin kuvainnollisessa keittiössä tarjoillaan köyhyyttä vähän joka aterialla, eikä kattauksessa ole kultalusikoita nähtykään. Naisen lapset eivät harrasta jääkiekkoa, kulje merkkivaatteissa, makaa valkoisella hiekalla Thaimaan auringon alla kerta vuoteen. Mutta jokainen näistä pienistä ja isoista tilliäisistä tietää, että tämä on väliaikaista. Toivo. Sitä pitää elämässä olla. Vaikka Nainen ei itse aina jaksakaan siihen luottaa, hän jaksaa sitä vakuuttaa lapsilleen. Että elämässä pitää olla haaveita. Että voit itse vaikuttaa, pyrkiä ja ponnistella kohti parempaa. Sinusta voi tulla ihan mitä tahansa. Yksikään yleinen mielipide tai oletusarvo ei saa olla syy luopua jostain.
Jos lapsi joskus lähtee kouluun reikä sukassa, se ei johdu köyhyydestä vaan tasan siitä ettei Naisen ainoa silmäpari ehtinyt sitä aamukiireessä huomata. Maailma on silti täynnä ihmisiä, jotka vetävät omat johtopäätöksensä. Yhdistävät mielessään vain varpaita pilkottavan sukan ja yksinhuoltajuuden. Tätä luokittelun ja ahdaskatseisuuden maailmaa vastaan Nainen yrittää lapsiaan usuttaa.


Muutama päivä yleisönosaston kirjoituksen jälkeen Nainen menee sovitusti Kalle Koululaisen vanhempainvarttiin. Oletusarvoisesti päässä pyörivät sanat kuten juttelee tunnilla, istuu huppu päässä sisällä, vihko jälleen kotona. Seiskaluokkalaisen sähköisessä reppuvihossa kun on näitäkin ollut luettavissa. Nainen poistuu puoleksi tunniksi venyneestä vartista, pyyhkii kyyneliään ja puristaa hetken auton rattia ennen kuin lähtee kotiin. Eikä syy ole yksikään näistä oletusarvoista.

”Sosiaalisesti erittäin taitava poika, jolla on paljon ystäviä. Keppostelee, mutta ei koskaan pahantahtoisesti. Avoin. Kiltti. Ja kun se väläyttää silmiin asti ulottuvan hymynsä, saa anteeksi tunnilla pulisemisenkin. Tällaiset pojat ovat juuri niitä, jotka pärjäävät elämässä, matikan numerosta viis. Kerta kaikkiaan lutuna.”

Synninpäästö. Sitä se oli. Että kaksi vuotta erosta äitiään pidempi murkku ei imppaa liimaa, varasta autoja ja lintsaa koulusta. Ainakaan vielä. Että se juttelee asioistaan. Luottaa. Halaa. Tuo koko ystävälaumansa tyttöjä myöten Naisen pieneen rivitalopätkään tietäen että äiti jaksaa tilapäistä nuorisoseuran pitämistä. Vaikka toisinaan hieman huokaisten. Se keskustelee elämästä ja kuolemasta ja mihin päättyy äärettömyys. Joskus se on vastarannan kiiski, kiusaa sisaruksiaan ja paiskoo ovia ja Naisella menee hermo. Ja sitten sen opettaja kertoo vanhempainvartissa, miten ihana ja tasapainoinen poika. Yksinhuoltajan lapsi. Sellainen se on, kainalossa kasvatettu Kalle Koululainen. Eikä mikään tässä maailmassa voisi Naista enempää helpottaa.

xxx


Koska me äiti mennään lentokoneella? Ei äiti tiedä. Ei muuta kuin että ei ainakaan seuraavaan kahteen vuoteen. Tuskin sittenkään opintolainojen pitäessä huolta ettei totuus vain hetkeksikään unohtuisi. Mutta kumpi lienee lopulta arvokkaampi kokemus, kerta vuoteen Thaimaassa vai ymmärrys, että elämässä pitää uskaltaa tehdä vaikeitakin ratkaisuja. Pyrkiä kohti. Väistää ennakkoluuloja ja jaksaa omalla esimerkillään murtaa niitä. Että nyt on vaikeaa, mutta kohta helpottaa. Ihan kohta.

Jonain päivänä, kun Nainen saattelee ovelle aikuiseksi kasvaneen lapsen, potkaisee leikillään takapuolelle ja itkee vähän, hän voi vain toivoa isoksi venynyt tilliäisen muistavan lapsuudestaan nämä.

Eikä ainakaan sitä, kun ei koskaan menty lentokoneella.

 

2 kommenttia:

  1. Vielä alempaa kastia kuin yksinhuoltaja, on lapsensa "hylännyt" äiti. Koska hylkäämistähän se on maailman silmissä jos lapset jäävät isälleen. Niin se vaan on. Ei se ollut helppo ratkaisu. Eikä välttämättä lopullinen. Mutta kipeä, helvetin kipeä, niin kipeä, etten sitä oikein ole osannut vielä edes kirjallisesti blogissanikaan käsitellä. Ehkä joskus. Exällä ja exän uudella on parempi elämä annettavana lapsille kuin mulla. Enemmän hermoja, rahaa, jaksamista, viisautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haluaisin sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Mutta en minä tiedä. Minulta meni vain yksi neljästä isälleen, sen yhden totisesti menetin. Olen näennäisesti osallinen, neljä päivää joka toinen viikonloppu. Minä tiedän hänen elämästään yhtä vähän kuin Lastenisä kolmen minulle jääneen. Arki. Siitä en ole osallinen ja se suru on hyvin läsnä.
      Suurimman rakkauden teon, minkä voi lapsilleen tehdä on aina ajatella heidän parastaan. Vaikka se tietäisi kipua, häpeää, sormella osoittamista itselle. Muista, olet lastesi ainoa äiti. <3
      Voimia.

      Nainen

      Poista