tiistai 18. joulukuuta 2012

Errare humanum est

Sosiaalipsykologisissa tutkimuksissa on havaittu sangen mielenkiintoinen yhtälö. Kun ihminen epäonnistuu, hän selittää tapahtunutta usein ulkoisilla syillä, muista ihmisistä tai olosuhteista johtuvilla. Ja vastaavasti onnistuessaan henkilökohtaisilla ansioilla ja taidoilla. Tällä ilmiöllä on nimi; ansioiden vääristymä. Aihe löytyy sivulta 48 tenttikirjasta, jota Naisen pitäisi lukea paraikaa. Vaan ei lue. Siksi herkullinen aihe tämä omakohtaisesti koettu on.
Lastenisän epäonni roikkui Naisen varassa. Vasta muutama vuosi myöhemmin kyseinen uros saavutti henkisen kehityksensä janalla pisteen, jonka poikkileikkasi ymmärrys lopettaa selittelyt ulkoisista, eli Naisesta johtuvilla. Se että Lastenisä ei saanut ruotoaan sohvalta, ei elänyt, ei rakastanut itseään eikä puolisoaan ei lopulta ollutkaan Naisen käsissä. Näin herra myönsi ja näin on tosi.

Ihmisaivot ovat rakennettu siten, että ne oppivat tehokkaimmin virheistään. Yleensä omistaan, mutta joskus myös toisten tekemistä. Lapsi voi valita oppiiko hän talvipakkasilla olemaan laittamatta kieltään jäiseen rautaan joko tekemällä niin itse, tai katsomalla kun joku toinen repii omaansa irti. Lopulta omakohtainen kipu on kuitenkin tehokkaampi tapa saada hankittu tieto hippokampuksen kautta pitkäkestoiseen muistiin. Voihan se olla että kielen repiminen irti ei sattuisi minua noin paljon. Entä jos kyse onkin taidosta, tuurista tai pakkasen määrästä? Entä jos lämmitän kädellä hieman juuri ennen kuin repäisen? Ja siinä sitä sitten seistään oma kieli kiinnijäätyneenä ja mietitään; eipä olisi kannattanut. Niin, kipu opettaa tehokkaasti. Paitsi Naista, jonka piti joka ikinen talvi kokeilla jospa tänä vuonna kyse olisikin taidosta, tuurista tai pakkasen määrästä. Toiset meistä vain ovat kovakalloisempia kuin toiset.

Kivun tai kantapään kautta oppiminen on tehokasta, mutta siihen liittyy suuri häpeä. Vaikka aivomme ovat rakennettu kuten ovat, omakohtaisten virheiden tekemisen sijaan hyve onkin toisten vastaavista oppiminen. Ehkäpä siksi, että voisimme pitää kasvomme, ylpeytemme ja ajatuksemme itsestämme kyllin ylivertaisina jotta emme lankeaisi moiseen. Tavallaan tässä on ituakin. Historian aamuhämärissä ei ollut mitään järkeä että koko heimo söi samaa myrkkysientä ja kuoli kituen. Ei niin mitään. Yksi söi ja loput tulivat samaan päätelmään; tuota virhettä ei kannata tehdä. Silti aina joku silloin tällöin kuolla kupsahti siihen samaiseen sienen syömiseen. Sitkeitä uteliaisuudessaan, ihmisrotu. Muutkin kuin Nainen.

Entä jos ottaakin asiaan uuden näkökannan? Tee virhe päivässä. Ota opiksi. Entä jos tärkeämpää onkin hankkia omakohtaista kokemusta siitä, miten syvälle sontaan voi päänsä työntää tukehtumatta, kuin vain kuulla siitä? Nainen tekee jatkuvasti virheitä, eikä tämä tarkoita että hän heti oppisi niistä. Mutta jos nyt ei ihan ensimmäisellä, niin viimeistään kolmannella. Kun koiraa potkaisee tarpeeksi monta kertaa, se oppii väistämään. Kipu opettaa kyllä, mutta miksi antaa edes mahdollisuus osumaan? Siksi. Kaikki kipu ei ole pahasta. Kipu voi kertoa, että olet hengissä. Enemmän hengissä kuin koskaan. Että et ikinä unohda miten tämä henkeäsalpaava tuska värittää maiseman. Miltä näyttävät puut. Talot. Valo joka taittuu illaksi kun istut autossa ja hakkaat rattia hokien; tämä ei tapahdu minulle. Sillä se tapahtuu ja ehkä joskus vielä ymmärrät miksi.

Miten sitten löytää tasapaino. Mitä potkua väistää ja miten ottaa vastaan väistämätön. Kenties ajattelemalla, että toistuvastakin osumasta riippumatta voin ottaa tästä opiksi. Että nyt en ollut kyllin nopea liikkeissäni. Tällä erää. Ja vaikka minuun osui ja sattui, ymmärrän tämän kaiken vielä joskus. Siihen asti minun täytyy vain sietää epäonnistumista, lakata pelkäämästä virheitä ja tehdä niitä uudelleen ja uudelleen, kunnes olen kylliksi karaistu.

Tai sitten voi katsoa sivusta, kun joku toinen repii kieltään irti raudasta. Ehkä Nainenkin oppii tämän vielä joskus.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti