maanantai 17. joulukuuta 2012

Kuori


Voit valita elämässäsi tuleeko sinusta katkera. Mutta surujesi määrää et.

Jotta Nainen voisi säilyttää luovuutensa, herkkyytensä ja kykynsä laittaa itsensä alttiiksi hänen on täytynyt kehitellä selviytymisstrategia näitä varten. Sen nimi on kuori. Aika ajoin Nainen vetäytyy kuoreensa parantumaan. Tunneiksi. Päiviksi, viikoiksi tai vuosiksi. Tarpeen mukaan. Vaikka taivaalta sataisi mitä niskaan, Naisen on hyvä ja lämmin. Kuori mahdollistaa sen, että Nainen kyllä näkee, kuulee ja tuntee, mutta mikään haavoita. Nerokas keksintö.

Kaksi asiaa jotka takuulla saavat Naisen kuoreensa ovat luottamuksen pettäminen ja naurunalaiseksi saattaminen. Pahinta nämä kaksi yhdessä. Älä ymmärrä väärin. Nainen on mestari nauramaan itselleen. Hän voi koska tahansa paljastaa noloimmat tekonsa ja nauraa vedet silmissä. On kuitenkin suuri ero siinä nauraako itse mukana, vai onko se jolle vain nauretaan. Yksittäinen teko elämässä on yksittäinen, mutta joskus se teko nostaa pintaan joukon muita. Tunnemuistin. Sen mitä oli olla todella höynäytettävänä. Elämässä pitää luottaa. Heittäytyä. Olla altis. Ja saada joka ikinen kerta turpaan. Näin kävi taas ja Nainen katselee maailmaa kuorensa läpi. Turvassa. Sylissä joka ei koskaan petä.

Käydä kuoressa vai jäädä kuoreen? Voi miten helppoa olisi jäädä. Nähdä ihmisten teot talon yhdeltä sivulta, jättäen kolme muuta varjoon. Lakata uskomasta. Heittäytymästä. Antamasta anteeksi yhä uudelleen. Elämä suo Naiselle toistuvasti tilaisuuksia lentää ja pudota asfalttiin. Kipu on aivan loistavaa materiaalia kirjoittaa. Kivusta syntyy kauniita sanoja, naurunalaisuudesta ei mitään. Tälläkin hetkellä jossain on ihminen, joka sai kyllä naurunsa. Mutta jota ei ehkä enää niin naurata. Ja hyvä niin. Kaikesta voi oppia. Siitäkin missä menee ihmisten raja. Missä menee luottamuksen, avoimuuden ja itsensä alttiiksi laittamisen kipupiste. Mikä on huumoria ja mikä toiselle nauramista.

Elämässä tapaa ihmisiä, joista ajattelee; voi miten kaunis sielu. Miten täydellinen kaikessa virheellisyydessään. Valon soturi. Ja kun he sitten pettävät luottamuksesi, voit kysyä olivatko he kauniita ensinnäkään? Kysymys on väärä. Ehkä heillä oli syynsä, pelkonsa, toiveensa ja odotuksensa. Ehkä mikään näistä ei syntynytkään pahuudesta. Ehkä he olivatkin kauniita sieluja, mutta vielä liian hentoisia taimia voidakseen seistä suorana. Pelkäsivät liikaa kertoakseen. Eivät luottaneet, että totuudesta huolimatta olisivat olleet kauniita sieluja. Vaikka he ovatkin kauniita juuri siksi.

Nainen antaa anteeksi. Kiipeää kuorestaan, suoristaa selkänsä ja antaa valon taas tulla. Mutta ei vielä. Meneekö siihen tunteja, päiviä, viikkoja vai vuosia. Kukaan ei tiedä, edes Nainen itse.

 

1 kommentti:

  1. Kirjoituksistasi saa aina ajattelemisen aiheita. Tällä kertaa voimia antavia käytännön ohjeita elämään. Rauhallista ja mukavaa joulun aikaa sinulle ja perheellesi. Lydia

    VastaaPoista