torstai 20. joulukuuta 2012

Pilkottu aika

Viikkoa ennen joulua Naisen hermo sanoi naps. Lapset olivat joulunodotuskiihkossaan mallia ”pedon luku tatuoitu takaraivoon”. Mikään asia ei voinut sujua totuttuun tapaan. Tyttöprinsessan kuusivuotisuhmis yhdistettynä Kalle Koululaisen murkkuikään kerrottuna lähestyvällä juhlien juhlalla oli yhtä suuri kuin merkkiä vaille valmis katastrofi. Lisäksi Eetu Enseminäollu toimi kipinämikkona asian käänteisessä merkityksessä sytyttäessään milloin minkin riidan valoa nopeammassa liekinlietsomistahdissa.
Puuh, huokasi Nainen autossaan aamulla hieman ennen kello kouluunmenoa kun takapenkki alkoi ladata pitkänmatkanohjuksia. Ja näin huokaistuaan laittoi vilkun oikealle, pysähtyi tien reunaan ja otti ”kertokaa sitten kun haluatte jatkaa matkaa”- ilmeen. Aika pian fiksut pennut ymmärsivät ettei auto liiku sentin sadasosaakaan ennen kuin takapenkki olisi hiljaa. Fiksuja? No jaa. Joidenkin matkojen aikana joutuu pysähtymään harvemmin, joidenkin useammin. Tiedä sitten minkä tason fiksuudesta tämä kertoo. Ennen tyhjän tien taskuparkkia Nainen oli huokaissut jo monta kertaa. Hokenut mantraa ”tulee halpa joulu”, laskenut sataan ja ennen kaikkea kolmeen. Se näet oli silloin päivien lukumäärä, kun lapset lähtevät Isilään.


Taloutensa ainoana piikana Naisen on täytynyt löytää tapa, jolla selviytyy yksinpyörittämisen ruletistaan. Tätä tapaa voitaneen kutsua ”pilkkomiseksi”. Paletti pysyy kasassa, kunhan elämän pilkkoo palasiin. Silloin kun on löysempää, voi aikakäsitys yltää viikkoon, jopa kahteenkin. Pahimmillaan päivä jaetaan tunteihin tai vielä pienempiin yksikköihin. Eräs oleellisin aikaa jakava tekijä on lasten jokatoisviikkoiset neljä päivää Isilässä. Tänä vuonna yksi näistä osuu parahiksi juuri ennen aattoa.

Kun viimeinenkin tentti on ohi keskiviikkona ja lapset lähtevät torstaina Lastenisälle, alkaa Naisen pilkotun aikakäsitteen mukaisesti ensimmäiset jouluvalmistelut. Tunnelmavaloja lukuun ottamatta Nainen ei ole laittanut tikkua ristinimiseen asentoon. Ei ostanut lahjan lahjaa. Eikä antanut villiintyneille ihmispedoille ainuttakaan mahdollisuutta puristella paketteja. Kun lapset lähtevät tänään torstaina Isilään palautuakseen aattona kello kuusitoista tasan, Nainen laittaa joulun. Tai korjaus. Nainen juhlii ensin maailmanloppua 21.12. hyvässä seurassa pikkupikkuhiprakassa paikassa johon maksaa liikaa sisälle. Sillä miksi laittaa kaiken valmiiksi, jos Mayat olivatkin oikeassa? Kun korttihöyläykset, ykkösellä kipatut shotit ja rakoille tanssitut jalat ovat tosiasia vielä lauantaiaamuna maailmanlopun tarkoittaessa lähinnä tiliotetta verkkopankissa, on hyvä ottaa tehokas loppukiri mitä viime hetken joulunlaittoon tulee.
Lahjat. Kuusi, jonka koristeet koira syö. Laatikot joita kukaan ei. Ainakaan niitä kolmea Tapaninkin jälkeen ylijäänyttä. Rakas sisko tulee tänäkin vuonna, pukki ei. Tuhmat pikkupedot saavat pakettinsa kuusen alle. Mikäli siitä on enää maanantaina jäljellä jalkaa enempää.

Pätevä suunnitelma. Ainakin siihen asti kunnes ahdistus iskee lasten lähdettyä kouluun ja eskariin ja sieltä Lastenisälle. Ja se todella iskee, isompana kuin koskaan. Nainen ei stressaa yhtään joulua. Ei lahjoja, jotka jäävät viimetippaan, ei ruuhkaa kaupoissa, ei edes pankkikorttia joka esittää kuolinkorahduksiaan ja tekee lopulta teatraalisen ”ei myyntiä” muuvin. Ei mitään näistä. Naisen ahdistus on syvää, repivää äidintuskaa. Sitä, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa, mielikuvituksen kylläkin.
Sattuupa olemaan niin, että Isilässä kaksi nuorinta nukkuvat kellariin tehdyssä huoneessa. Ainoa poistumistie on jyrkät portaat ylös olohuoneeseen ja kapea ikkuna katonrajassa. Sellainen johon ei hento lapsenkäsi ylety. Oven suussa vanha kuvaputkitelevisio, yläkerrassa viinan ja kynttilöiden kanssa läträävä Mustasurma. Ei tarvitse turvallisuuspäällikön tutkintoa ymmärtääkseen, että riskienkartoituksessa sana ”tulipalo” vilkkuu punaista huutomerkkiä. Miksi, oi miksi Naista on paiskattu mielikuvituksella? Miksi sellaisella, joka näyttää kuvia, tunteita, raatelee ja kiusaa. Sairaalla tavalla kiusaa. Tuntuu kuin Naiselta olisi revitty puoli sydäntä pois. Oikea käsi. Molemmat jalat. Se mitä jää, sillä ei tee mitään.

Syyllisyys. Katumus. Syvä ja repivä äidintuska. Miksi niille suuttui? Miksi tuskastui, väsyi, laski päiviä että alkaa viikonloppu. Se, jolloin lapset lähtevät ja Nainen saa alkaa vihdoin tehdä joulua pieneen kotiinsa. Kenelle? No niille lapsille. Niille joihin tuskastui.
Mitä sillä on lopulta väliä, vaikka Kalle kaatoi taas maidot pitkin mattoa? Tai Eetu pissasi vastapestylle renkaalle? Mitä sillä on väliä, että ne tappelevat, uhmaavat ja uuvuttavat, kunhan ovat siinä. Juuri siinä. Ei se riitä, että Nainen kantaa huolta jo tapahtuneista. Hänen osansa on itkeä myös ne mitä voi. Tulipalo. Auto-onnettomuus. Pahin ja lopullisin.

Selviytyäkseen Naisen on täytynyt löytää tapa pyörittää rulettiaan, jossa kaikesta huolehditaan yksin. Mutta myös sitä, jossa itketään se mitä voi tapahtua.
Aika täytyy pilkkoa ja niin Nainen tekee. Tänään on torstai. Tänään Nainen ostaa lahjoja, siivoaa ja laittaa joulua niin valmiiksi kuin mahdollista. Huomenna hän juhlii maailmanloppua hyvässä seurassa pikkuhiprakassa ja lauantaina lojuu sohvalla hymyillen maailmanlopun tapahtumille. Sitten on enää sunnuntain loppukiri ja lopulta aaton iltapäivä. Silloin lapset taas tulevat ja Nainen saa takaisin puuttuvan puolen sydämestään raajojensa kera.

Joskus elämä on pilkottu päiviin. Joskus tunteihin. Maanantaina Nainen on taas ehjä.

 

 

1 kommentti:

  1. Kiitos jälleen, osasit taas kertoa miltä minusta tuntuu;)... Oikein hyvää ja huoletonta (kaikesta huolimatta) joulua sinulle ja lapsillesi! Juhli maailmanloppua oikein kunnolla! Olet sen ansainnut.

    VastaaPoista